Joulukuu 2004
LJUBA EPANTSHINTSEVA

Katupojan elämä päättyi traagiseen onnettomuuteen

Im memoriam: Vitali, 12

12-vuotias Vitali ei ehtinyt kokea elämässään juuri muuta kuin katuelämää ja olemassaolon taistelua. Hänen elämänsä viimeiset puolitoista viikkoa kuluivat hengityskoneessa tuhoisan palon jäljiltä.

Krasnojarskin työmme johtaja Ljuba ja katupartio tekivät kaikkensa hänen elämänsä pelastamiseksi. Ljuba luovutti vertaan niin paljon, että ja lopulta joutuivat hautaamaan tämän nuoren pojan, josta äitikään ei välittänyt.

Viimeinen kuva Vitalista

Vitali eli kadulla 6 vuotta, siitä asti kun äiti häädettiin juomisen vuoksi pois asunnostaan. Äiti ja poika yöpyivät kellareissa ja etsivät ruokansa jätesäiliöistä. He keräsivät pulloja ja saivat siitä jonkin verran rahaa. Poika kerjäsi kaupungilla ja varasteli.

Tapasimme Vitalin partiokierroksillamme, ja hän alkoi käydä autollamme syömässä. Lokakuussa satoi ensilumi, joka suli pian pois. Kaduilla oli loskaista ja märkää, ja Vitalin risat saappaat olivat läpimärät. Vaihdoin kenkiä hänen kanssaan. Tämä tapaus jäi minulle mieleen, sillä kaksi viikkoa myöhemmin hän joutui järkyttävään onnettomuuteen.

Vitali oli haistellut liimaa ja nähnyt hallusinaation, että hänellä oli savuke suussaan. Hän raapaisi tulitikun, ja liimapussi hänen kasvojensa edessä leimahti palamaan. Tuli tarttui Vitalin hiuksiin ja vaatteisiin. Liimasta tokkuraiset pojat yrittivät auttaa tuskasta kirkuvaa toveriaan. Paikalle kerääntyi väkeä, ja lopulta tuli ambulanssi.

Kun kuulimme tästä, aloimme etsiä Vitalia kaupungin sairaaloista ja löysimme hänet lopulta. Hän oli hengityskoneessa keho 50-%:sti palaneena, pahimmat vammat rinnassa.

Tarvittiin pikainen ihonsiirtoleikkaus, mutta lain mukaan sitä ei saa tehdä ilman vanhempien suostumusta, koska leikkaus on hengenvaarallinen. Lääkärit pyysivät meitä etsimään hänen äitinsä.
Aloimme kuumeisesti etsiä äitiä, hänet oli pakko löytää, että Vitali pelastuisi. Lopulta löysimme hänet juopuneena kaatopaikalta. Kuultuaan tapahtuneesta hän nousii autoomme ja allekirjoitti sairaalassa paperit. Sen jälkeen hän katosi omille teilleen eikä käynyt kertaakaan katsomassa poikaansa...

Leikkaus oli vaikea, eloonjääntimahdollisuus oli pieni. Joka päivä hän lisäksi tarvitsi litran verta. Etsin seurakunnista verenluovuttajia, ja he kävivät sairaalassa, itsekin luovutin. Vitalille tehtiin vielä kaksi leikkausta, joista jälkimmäistä hän ei enää kestänyt.

Surun vallassa valmistimme tämän meille kaikille rakkaan pojan hautajaisia varten. Marraskuun 17. päivä oli kylmä ja harmaa. Työntekijöidemme tukena oli evankelisen seurakunnan jäseniä ja ystäviä.

Ljuba, kuten muut työntekijämme, kirjoittaa järkyttävimmistäkin asioista vain lyhyesti todeten. Heille ne ovat jokapäiväistä todellisuutta. Tämänkin kuvauksen saimme häneltä vasta erityisesti pyytämällä. Toivottavasti te lukijat voitte rivien välistä nähdä sen uhrautuvaisuuden ja väsymättömyyden, jolla hän taisteli tästäkin lapsesta mutta jota hän ei itse koskaan korosta.