Joulukuu 2003

Joulun sana Odessan kaduilta

ALEKSANDER OSIPOV

Talven kylmät ovat tulleet Odessaankin poikkeuksellisen pitkän lämpimän ajan jälkeen. Katulapset saattoivat paistatella itseään puiston penkeillä lähes kesäisessä auringossa kuin kissanpojat pitkälle syksyyn - mutta nyt on taas suojauduttava pakkasilta ja luihin ja ytimiin käyviltä hyisiltä tuulilta.

Joka päivä tullessamme kadulle lasten keskelle siellä on vastassa odottava, suorastaan lämmin ilmapiiri. Pysähdyin kerran ajattelemaan, että me katupartion työntekijät saatamme olla ainoita ihmisiä, joita nämä lapset odottavat mieluisin ajatuksin. Miksi? Siksi, että me kaikin tavoin haluamme näyttää heille, että me näemme heidät lapsina - ei rikollisina tai petoina. Ja he tuntevat sen.

Kaikki kiirehtivät kertomaan meille kuulumisiaan ja ongelmiaan. Joku on ajettu pois kellarista, toista on lyöty, kolmannella ei ole kenkiä, neljäs pyytää hiustenleikkuuta, viides tahtoo lisää ruokaa... Kun kuuntelen näiden poikien ja tyttöjen ongelmia, omat huolet unohtuvat kokonaan, ne tuntuvat täysin mitättömiltä ja vähäpätöisiltä.

Joskus olen ajatellut, että jos Jeesus nyt meidän aikanamme tulisi kaupunkiimme, voi olla, etteivät monet kylläiset, ylenpalttisesti kaikkea hyvää osakseen saaneet ihmiset edes ottaisi häntä vastaan. Ja tuskinpa Jeesus istuisikaan seurakunnan kansliassa teetä juomassa. Pikemminkin hän kulkisi pitkin Odessan likaisia katuja etsien kadonneita ja hukkuvia. Hän menisi kaikkein syrjäisimpiin, unohdettuihin loukkoihin, kellareihin ja tunneleihin sanoakseen näille hylätyille ihmisille: "Minä rakastan teitä."

Tänään Jeesus ei itse enää ole maan päällä, mutta hän käyttää ihmisiä palvelemaan kärsiviä ja syrjään joutuneita - näitä köyhistä köyhimpiä. Kuka tietää, ehkäpä mekin omalta pieneltä osaltamme olemme saaneet kunnian toimia hänen edustajinaan.