Zhenja sai avun viime hetkellä

ODESSA, UKRAINA
Aleksander Osipov

Huhtikuu 2003

En ollut eläissäni nähnyt mitään sellaista. Se oli näky, joka sai tukan nousemaan pystyyn ja sanat takertumaan kurkkuun.

Edessämme istui Zhenja, 17-vuotias poika. Hän oli partiollamme ensimmäistä kertaa ja katseli ympärilleen hieman epäluuloisesti. Olin tavannut hänet asemalla pari viikkoa aiemmin ja kutsunut syömään. Jo silloin olin nähnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. Zhenja ontui kivusta irvistellen, muttei suostunut kertomaan syytä. Ilmeisesti hän pelkäsi.

Zhenjan syötyä pyysimme häntä näyttämään jalkaansa. Kun hän nosti lahkeensa, me kaikki lievästi sanoen tyrmistyimme. Jalka oli mädäntynyt siihen pisteeseen, että haavassa oli matoja. Yrittäessämme toipua järkytyksestä ja saada jotain sanotuksi, poika otti oksan ja alkoi karistaa sen avulla matoja, joita kihisi haavassa ja likaisen siteen alla...

Zhenja kertoi, että hänen jalkansa oli murtunut, ja hän meni näyttämään sitä sairaalaan. Katupoika ei saanut paljon huomiota, hänelle laitettiin kipsi, mutta niin huolimattomasti, että jalka jäi puristuksiin. Hiertymähaavat alkoivat märkiä. Zhenja sinnitteli kipsin kanssa, kunnes kipu kävi sietämättömäksi. Sairaalassa kipsi poistettiin, jalka sidottiin ja hänet lähetettiin pois. Mutta kipu jatkui. Seuraavalla kerralla hänelle ei sairaalassa annettu mitään apua, vaan talutettiin suoraan ulos. Siitä asti Zhenja oli oleskellut kadulla kärsien sietämättömiä tuskia.

Ajoimme Zhenjan kanssa lastensuojeluvirastoon, jossa hänen tilansa todettiin ja annettiin lähete sairaalahoitoon. Paikkaa, joka Zhenjalle osoitettiin, voi tuskin kutsua sairaalaksi. Kurjissa parakeissa makasi rappioalkoholisteja. Zhenjaa ei olisi otettu sinnekään, päivystävä lääkäri käski "viemään tuon pummin muualle". Pitkän taistelun jälkeen saimme Zhenjalle paikan ja ostimme lääkkeet, mutta hoidon alkaminen kesti silti kaksi päivää. Veimme hänelle joka aamu ja ilta ruokaa sekä päivän lääkeannoksen.

Kahden viikon kuluttua, kun Zhenja pääsi pois, hän oli kuin toinen poika: paino oli noussut, pakkasessa paleltuneelle iholle oli tullut terve väri. Hän myös puhui kanssamme avoimemmin. "Ennen kuin te tulitte, minulla ei ollut mitään toivoa, että joku auttaisi minua ja voisin alkaa uuden elämän", hän sanoi. "Nyt kun olet saanut mahdollisuuden, älä palaa samaan suohon, josta juuri ja juuri saimme sinut pois", vastasin. Veimme Zhenjan lastenkotiin, jossa luvattiin hoitaa hänen paperinsa kuntoon ja lähettää kotiin, kun hän olisi täysin toipunut.

Kahden päivän kuluttua Zhenja karkasi ja tuli partiollemme. "Se on vankila", hän sanoi ja purskahti itkuun. Oli vaikea vastata mitään - koti tunnetaan yleisesti lisänimellä "Keskitysleiri"... Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Zhenja suostui menemään lastenkotiin takaisin ja sinnittelemään, kunnes pääsisi pois.

- Ehkä pystymme jonakin päivänä avaamaan oman turvakodin, jota Zhenjan kaltaisten lasten ja nuorten ei tarvitse pelätä...