Artjom - yksinäinen

Sasha Osipov
Tammikuu 2004

En voinut olla kiinnittämättä huomiota partion uuden tulokkaan ulkomuotoon. Pienen, laihan pojan tukka oli pitkä ja likainen, pää oli vinossa, toinen äsi surkastunut koukkuasentoon, katse kuin pelokkaan eläimen. Myöhemmin näin, että pojan koko ruumis oli hirvittävien paloarpien peitossa. Artjom oli 13-vuotias.

Alkusanojen jälkeen poika puhkesi puhumaan sellaisella palolla kuin ei olisi puhunut vuoteen, ehkä peläten, etten kuuntelisi kauan. Keittoa niellessään hän kertoi itsestään ennen kuin ehdin kysyä.

Artjom syntyi kiertolaisperheeseen, vanhemmat myivät varastettua tavaraa. Lapset olivat juopottelun ja tappelujen keskellä oman onnensa nojassa.

Sitten se tapahtui. Kesken vanhempien riitelyn tuli pääsi irti. Humalaiset aikuiset pääsivät vaunusta, mutta unohtivat vasta ryömimään oppineen Artjomin kohtaamaan tulen armottomuuden. Kun joku sai kärventyneen vauvan ulos, 70% käsien, rinnan ja kaulan ihosta oli palanut.

Pojan mahdollisuudet jäädä eloon olivat olemattomat, tuskinpa kukaan sitä toivoikaan. Mutta lapsi selvisi! Hänet jätettiin lähimpään lastenkotiin. Kukapa olisi tarvinnut muodotonta, puoliksipalanutta invalidia?

En pysty välittämään teille sitä katkeruutta ja vihaa, millä Artjom kertoi lastenkotivuosistaan. Kaikkialla häntä oli lyöty ja solvattu ja käytetty hyväksi hänen puolustuskyvyttömyyttään.

— Kaikki pilkkasivat minua, koska olen tällainen arpinen. Mutta tajuaako kukaan,
mitä piinaa tämä on? Joka vuosi nahkani kiristää yhä enemmän.
Se on jo kiristynyt äärimmilleen.

Artjomin iho näytti repeävän pienestäkin kosketuksesta. Rinta on pahin, hänen on vaikea hengittää, nukkuessaan hän saa hengenahdistusta.

— Minut pakotettiin kerjäämään, koska tällaisille ihmiset antavat enemmän. Nyt minua on yritetty pakottaa ottamaan huumeita. Minulla on rahaa, ja ne haluavat saada minut koukkuun ja ostamaan niiltä aineita. Pari päivää sitten minua yritettiin pistää, mutta pääsin pakoon. Se oli Deribasovskissa. Nyt on entistä vaikeampaa. Jos olisin edes terve, voisin jotenkin...

Artjom huitaisi toivottomasti kädellään. Ruuan jälkeen hän pyysi, että leikkaisin hänen tukkansa. Leikkuun aikana hän ei sanonut sanaakaan. Sitten hän katsoi peiliin, hymyili, sanoi "kiitos" ja kysyi: "Haluatteko, että vien roskat?"

Hän halusi olla jollekin tarpeellinen, tulla hyväksytyksi muutenkin kuin vain siksi, että hänen avullaan voi hankkia rahaa. Että hänet hyväksyttäisiin siksi, että hän on oma itsensä — Artjom.