Slummien
lapsia tapaamassa
- Raportti Sofian romanislummista ja turkkilaisesta vuoristokylästä
IGNAT IVANOV, Mission Possiblen toiminnanjohtaja
KUVAT:
ILPO LUKUS, Iltalehti
Tuhannet
Itä-Euroopan romanit elävät yhteiskunnan ulkopuolella.
Vuodesta 1998 Mission Possible on ruokkinut ja opettanut romanilapsia
eri puolilla Bulgariaa, tavoitteena muuttaa heidän tulevaisuutensa.
Rahoitamme ja organisoimme työn, joka tehdään vapaaehtoisvoimin slummien romaniseurakuntien tiloissa.
Maaliskuussa vietin Iltalehden toimittajan ja valokuvaajan kanssa muutaman unohtumattoman päivän työkohteissamme.
Olen Mission Possiblen johtajana jatkuvasti tekemisissä katutyön kanssa, mutta itsenikin on terveellistä välillä mennä slummien mutaisille, lemuaville kujille: kaikkialla jätteitä ja roskia, joiden seasta ihmiset etsivät pulloja, muovia ja muuta myytäväksi kelpaavaa ja koirat tonkivat syötävää.
Vain
paikan päällä voi ymmärtää
näiden ihmisten hädän ja sen,
kuinka syvä on sukupolvelta
toiselle siirtyvä toivottomuus.
Bulgaria on liittymässä EU:hun, mutta slummien asukkaat eivät usko minkään muuttuvan. He tarvitsevat konkreettista apua ja juuri nyt - kuultuaan vuosien ajan tyhjiä lupauksia.
Lapset
isäni kirkossa
Filipovtsin romanislummi sijaitsee pari kilometriä muusta asutuksesta erillään Sofian ulkopuolella. Se on itselleni hyvin merkityksellinen paikka. Isäni, joka kymmeniä vuosia oli vainotun seurakunnan pastori, käytti viimeiset vuotensa juuri täällä julistaen evankeliumia, auttaen ihmisiä ja rakentaen kylään kirkon. Se kohoaa kauniina ja valkoisena slummin keskellä.
Isäni
halusi, että siitä tulisi keskus, josta ihmiset löytävät
toivoa ja jossa lapset oppivat lukemaan.
Hän ei ehtinyt nähdä, kuinka kymmenet ovat todella oppineet siellä lukemaan, sadat saaneet päivittäisen ruokansa.
Astumme kirkon sivurakennuksessa olevaan pieneen luokkaan. Lapset lukevat ja toistavat taululta sanoja jotenkin epätavallisen innokkaasti ja äänekkäästi (tai ehkä minusta on 20 vuodessa jo tullut suomalainen).
Tunti
loppuu, ruuan tuoksu tulvii huoneeseen. Luku- ja kirjoitustarvikkeet kerätään
pois, ja luokka muuttuu hetkessä ruokasaliksi. Yli 60 muuta lasta
liittyy joukkoon.
Lapset istuvat tiiviisti, nahisematta. Keitto jaetaan nopeasti ja tottuneesti. Paljon leipää, suuria haukkauksia. Monelle se on päivän ainoa ruoka.
Kaikki syödään loppuun.
Aterian jälkeen lapset poseeraavat kuvia varten leveästi hymyillen. Suuret, tummat silmät sanovat: "Kiitos, että minulla oli tänään ruokaa."
Lapsilla
ei ole kiirettä lähteä isäni kirkosta. He leikkivät
ja paistattelevat päivää aurinkoisella pihalla.
Jos isä eläisi, hän sanoisi: "Juuri tätä
ajattelin."
Salin takaseinällä on kehystettyjä valokuvia: isäni ja kaksi romaninaista jakamassa ruokapaketteja. Sanon mielessäni: "Isä, näkysi ei ollut turha." Lasten äänet kaikuvat tyhjässä kirkossa.
Joillekin se oli tavallinen arkipäivä,
joillekin toisille se oli päivä,
josta piti taas jotenkin selvitä hengissä.
Turkkilaiskylän laulavat lapset
Elämä
Rozinon turkkilaiskylässä kuuluisan Ruusulaakson liepeillä
on kaikkea muuta kuin ruusuista. 90% asukkaista on työttömiä.
Kesällä jokainen kävelemään kykenevä menee
vuorille keräämään yrttejä. Niistä saadaan
jotain ruokarahaa talveksi.
Olemme toimineet tässä kylässä kolme vuotta, mutta itse olen täällä ensimmäistä kertaa.
Kun saavumme kylän
laidalle, asukkaat huiskuttavat nähdessään automme. Keskellä
muslimikylää kohoaa evankelisen seurakunnan uusi rakennus, joka
on muurattu omatekoisista, polttamattomista olkisavitiilistä. Sammutan
moottorin, ja sisältä kuuluu raikasta lasten laulua. Joku sanoo:
"He ovat odottaneet teitä täällä aamusta asti."
Sali
on täynnä lapsia ja nuoria, jotka katsovat meitä jännittyneen
uteliaina. Soittajatkin ovat lapsia. Yksi soittaa lastenhaitaria, toinen
sähköurkujen tapaista, jonka näppäimet juuttuvat kiinni.
Turkinkielisissä lauluissa on itämainen rytmi ja sointi.
Sitten pastori sanoo:
"Meidän lapsemme osaavat lukea, ja he tuntevat Raamatun kannesta
kanteen. Aloitamme kuulustelun." Huomaan, että minä ja
suomalaiset toimittajaystäväni olemme joutuneet kuulustelijoiden
rooliin.
Ensimmäinen
lapsi lukee pätkän lastenraamatusta - vaivoin, mutta selviytyen.
Kun esitän kertomuksesta kysymyksen, hän vastaa reippaasti,
selvästi tyytyväisenä kysymykseen.
En tiedä miten reagoida, meillä ei ole mitään palkintojakaan. Nousen ja annan suukon lapsen otsalle peittääkseni kosteat silmäni. Lapsen kasvot kirkastuvat.
Sama toistuu, lapsi
toisensa jälkeen selvityy lukukokeesta. Jokaiseen kysymykseen tulee
oikea vastaus. Ihmettelen.
Viimeinen
lapsi on vuorossa: enkelimäinen tyttö, jolla on mustat oliivisilmät.
Katseessa on kuitenkin hiven pelkoa. 16-vuotias opettaja, joka itse on
oppinut lukemaan neljä vuotta sitten, sanoo: "Hän on ollut
täällä vain neljä kuukautta eikä vielä osaa
lukea, mutta hän tuntee koko Raamatun." "Niin tunnen",
tyttö vakuuttaa peittääkseen lukutaidottomuuttaan.
Avaan kirjan etsiäkseni kysymystä. Hänestä se varmaan tuntuu ikuisuudelta."Mitä Daavid teki?" osuu silmiini. "Eihän tällaiseen kysymykseen voi vastata" ajattelen ja aion etsiä toisen, kun tyttö sanoo: "Anna kun vastaan!" "No mitä Daavid teki?" Kuin varsa tyttö alkaa vuolaasti selittää tätä ja seuraavaakin kertomusta. Jälleen suukko otsalle, ja syvä tyytyväisyys. Työ ei ole ollut turhaa.
Jos
on jotain, mihin kannattaa sijoittaa, se on yhden lapsen tulevaisuus.
Kun näitä lapsia vertaa lapsiin slummeissa, joissa ei ole tehty työtä, ero on valtava. Joissakin kylissä olemme vaikuttaneet koko sukupolveen.
Kiitos teille, hyvät ystävät, jotka olette antaneet omastanne tähän työhön.Nämä lapset muistavat teitä. Saakoon Jumala vaikuttaa teidän elämäänne, niin kuin te vaikutatte heidän elämäänsä.